Nico Lamminparras
Sotilasasiantuntija, väitöskirjatutkija
Ukrainan-sodan myötä on piskuinen naapurimaa Moldova saanut kiitettävää huomiota kansainvälisesti, eikä vähiten Länsi-Euroopassa. Esimerkiksi lokakuun 2024 kansanäänestystä maan EU-jäsenyyttä linjaavista perustuslakilisäyksistä seurattiin tiiviisti paitsi Brysselissä, myös kotimaamme mediassa; outoa kyllä, samanaikaiset presidentinvaalit jäivät osaksi varjoon. Tuoreet syyskuun 2025 parlamenttivaalit kehystettiin lännessä peräti Moldovan Eurooppa-suuntauksen kohtalonhetkeksi, ja karmivana vaihtoehtona esitettiin maan paluu Venäjän vanaveteen (esim. Rainsford 2025; Paradon 2025). Vaaleista ennakkoja ja analyysiä tuotin toisaalla, mutta olennaista on huomata läntisen perspektiivin vinoumat: yhtäältä kyse on lännen ja idän ainaisesta hegemoniataistosta, ikään kuin paikalliset olivat tahdottomia ulkoisten voimien kohteita eivätkä itsenäisiä toimijoita. Toisaalta Moldova nähdään yhtenä kokonaisuutena, joka voi vain sellaisenaan toteuttaa tahi olla toteuttamatta ratkaisuja kohtaamiinsa haasteisiin.
Jälkimmäinen kapeakatseisuus, niin helpoksi kuin se uutisoinnin tekee, sivuuttaa mitä olennaisimpia seikkoja. Aloitettakoon siitä, että kartoissamme näkyvien Moldovan rajojen piirissä on kolme valtiollista – tai ehkä täsmällisemmin, valtiomaista – yksikköä. Nämä ovat Moldovan Tasavalta, Transnistria (Pridnestrovje, kuten se itseään tahtoo kutsuttavan) sekä Gagauzian autonominen alue. Transnistriasta ja asianomaisesta konfliktista tietoa on tarjolla valtava määrä, myös kotimaisilla kielillä (esim. Lamminparras 2014; Сергеев 2015; Dulgheru 2018, 198–203, 215, 217–221; Lamminparras 2025). Sitä vastoin gagauzeista ja Gagauzeista ei suomeksi taikka ruotsiksi ole saatavilla yleisesitystä, englanniksi ja venäjäksikin niitä on harvoja (Finna 2025).
Syytä kotomaiseen katsaukseen on jo siksi, että Gagauzia muodostaa toisen Moldovan yhä käymistilassa olevasta konfliktista. Aivan kuten Dnestrin varrella, autonomian pääkieli on venäjä – ei gagauzi – joka seikka myös etelässä sytytti kiistan syksyllä 1989. Tässä tekstissä, joka avaa kaksiosaisen artikkelisarjani, pyrin aluetuntemusvajettamme paikkaamaan. Tammikuussa täydentyvä kokonaisuus muodostaa siten ensimmäisen suomenkielisen historiikin Gagauziasta.
Käsillä oleva ensimmäinen osa valottaa eriäviä näkemyksiä gagauzikansan muokkautumisesta ja kielellisestä perimästä. Sovellan löyhästi Fairclough’n varhaisen diskurssianalyysin teksti- ja yhteiskunnallista tasoa, toisin sanoen kiinnitän huomiota yksittäisiin ilmaisuihin sekä yhteiskunnallis-poliittisiin ilmiöihin kielenkäytön taustalla (Fairclough 1992, 1, 38, 62–63, 87). Materiaali koostuu paitsi autonomian omasta viestinnästä ja tutkimuskirjallisuudesta, myös omakohtaisista havainto-oivalluksistani, ottamistani kuvista sekä keskusteluista autonomian pääkaupungissa Comratissa (ja muualla Moldovassa). Sen lisäksi, että touko-kesäkuun 2023 kenttätyöni aikana tutustuin Chişinăussa gagauziyrittäjään, vierailin Comratissa. Sovimmepa myös sikäläisen paikallishistorian ja -tutkimuksen museon (Muzeul Regional de Istorie și Studiere a Ținutului) johtajan kera, että hyödynnän kerryttämääni tietoa myöhemmässä tutkimustyössä. Toivon täten viimein lunastavani aivan liiaksi lykkäämäni lupauksen.
Päämääräni ei ole tuottaa kahta tiukan tieteellistä artikkelia, vaan pyrin laatimaan tieteellisiä käytäntöjä noudattavan esityksen, nimenomaisesti palvelemaan tietoavaruutemme enentämistä. Sisältö taustoittaa niitä vakaviakin kysymyksenasetteluja, joiden eteen EU joutuu sitä myöden kuin Moldovan (ja vastaavien ex-neuvostotasavaltojen) länsi-integraatio etenee. Analyysi käynnistyy turkinsukuisten heimojen vaelluksesta Balkanille 600-luvun puolivälistä, ja päätös voidaan ajoittaa 1500-luvulle. Paitsi kiisteltyä alkuperää turkkilaisena vs. ei-turkkilaisena kansana, kirjoituksessa pohdin gagauzien kehityspolkua varhais- tai sydänkeskiajan Balkanin tapahtumien valossa. Täten hahmottuvat ne historialliset seikat, jotka selittävät piskuisen kansa(kunna)n syntyä, sijaintia ja perimää.
”Esiturkkilainen” alkuperä
Harvan kansan ammoisuutta saattaa luonnehtia yhtä kiistellyksi omistuskohteeksi kuin gagauzien. Korostettakoon, etten tarkoita aluevaatimuksia, vaan etnistä perimää. Tämä korostui vieraillessani Comratin paikallishistorian ja -tutkimuksen museossa. Kiitoksen arvoista on, että vastaanotto ulkomaiselle väitöstutkijalle oli mitä lämpimin. Kokoelmat muodostuivat… sanoisinko peri-itäisesti jokaisesta museoon päätyneestä esineestä tai kuvasta. Kantavana periaatteena toimi paremmin jokaisen näyttelykappaleen esilläolo kuin rajoitettu mutta edustava kokonaisuus. Suuremmaksi harmitukseksi koitui toki se, että kahdeksan niteen historiakirjasarjan ostaminen, Moldovassa mukana kantaminen sekä kotiin tuominen osoittautui mahdottomaksi. Onneksi löysin myöhemmin pääkaupunki Chişinăusta korvaavan kokonaisteoksen.
Museon henkilökohtaisella opaskierroksella – kyllä, venäjäksi tietenkin – sain huomattavasti enemmän irti ja saatoin esittää täydentäviä uteluita. Erityishuomiota kiinnitin siihen, että museon johto mainitsi nykyisin esitettävän kolmea teoriaa gagauzien alkuperästä. Vakuuttavuus- tai esitysjärjestyksessä voi kuulemma piillä eroja. Ensimmäisen koulukunnan mukaan gagauzit polveutuisivat pohjoisturkkilaisista heimoista (Euraasian varhaiset turkinsukuiset ryhmät ks. esim. Golden 1992, 85–154). Oletusarvoisesti nämä siirtyivät 650-luvulta lukien hitaassa prosessissa perinteisiltä asuinalueiltaan kohti länttä. Museomateriaaleissa gagauzien lähimmät ”hypoteettiset esi-isät” tarjoutuvat Yula- ja Hopon-heimoista.
Toisena alkuperäteoriana museolaiset esittivät nykyisen Koillis-Bulgarian (Budgeacin/Budžakin) bolgaareja. Yllätys ei liene se, että tätä tulkintaa vaalitaan erityisesti Sofiassa. Tuolloin Comratissa ja yhä kotona pohdin sitä, etteivät tulokulmat ”pohjoisturkkilaisista” ja ”bolgaareista” sulje toisiaan pois. Nykyisten bulgaarien vaellus Balkanin niemimaalle Bysantin suojiin käynnistyi 600-luvulla, eli ajallisesti teoriat osuvat yksiin. Goldenin mukaan heimo vieläpä säilytti turkinsukuisen kielensä ja etnisyytensä aina 800-lukuun saakka (1992, 245). Ongelmakohdaksi muodostuu se, kuinka ja minkä muotoisena tämä varhainen puheenparsi olisi välittynyt nykyisille gagauzeille. Toki aluehallinnon mukaan gagauzit ”ovat vuosisatojen ajan säilyttäneet kielensä, omaleimaisen kulttuurinsa, erittäin rikkaat kansalliset taiteenmuotonsa” (Гагаузия-Ист). Autonomian historiasivulla ei kuitenkaan määritellä, mihin vaiheisiin kansanperinteet ja taiteet palautuvat.
Kiintoisasti oma pohdintani on yhtäläinen käytännöllisemmän luokittelun kera. Esimerkiksi Bejan mainitsee esiintyvän yli kaksikymmentä teoriaa gagauzien alkulähteistä. Näissä kaikissa saattaa kuitenkin havaita kaksi päälinjaa: ensiksi, ei-turkkilaisuutta painottavat näkemykset sekä toiseksi turkkilaisteoriat. Viimeksi mainittujen kannattajiksi tunnustautuvat useimmat tutkijat. (Bejan 2022, 30.) Samaa linjaa seuraa Gagauzian hallinto: sen historiaesityksessä paikalliset ovat ”turkkilainen kansa, kristinuskoinen” (Гагаузия-Ист).
Merkillepantavasti hallinto painottaa erikseen kristillisyyttä. Mitä todennäköisemmin syy on tehdä eroa muihin turkkilaiskansoihin, jotka omaksuivat islamin, ja samalla alleviivata gagauzien erityisluonnetta. Tämä jää kuitenkin vain yhden sanan varaan, eikä muutoin ilmene historiikin jatkuessa. Arkielämässä usko sen sijaan kävi selväksi. Maršrutkassa Comratiin tulin jutelleeksi kahden paikallisen kaksikymppisen kanssa; he osoittautuivat pian avioituvaksi pariksi. On kaiketi arvioitava, että varhainen vakiintuminen sekä kohta koittavat häät itsessään kertovat perinteisemmästä perhekäsityksestä verrattuna vaikkapa samanikäisiin suomalaisiin. Tämä erotti avioparin myös toisesta kanssamatkustajastani, samanikäisestä turkkilaisesta opiskelijasta, joka ei haikaillut perheen perään. Huomionarvoisinta oli painotus, kun sulhanen kertoi nimekseen Andrei; tuleva siippa varta vasten alleviivasi sen olevan ”kristillinen nimi”.
Keskiaikainen kielihaara
Toisaalta turkinsukuisuudesta vahvasti todistaa gagauzikielen kuuluminen oğuz-ryhmään. Periaatteessa etnisyys voisi siten osoittautua vuosituhantisessa kielenkäytössä rankasti kuluneeksi ilmaisuksi varhaisturkkilaisten (läntisen osan) hallitsijasta periytyvästä suvusta tai paremmin sukuhaarasta. Goldenin hajanaisia tiedonjyviä (1992, 96, 146–148) yhdistellen ja soveltaen kaava muodostuisi seuraavanlaiseksi. ’Qağan’ eli kaani + ’oğul/oğlan’ eli poika/pojat (erisnimenä Oğur tai Oğuz) suoraan yhdistyvät ’Qağanoğuz’ [kaqanoqus]. Todennäköisesti ”kaaninpoikain” perusyhdyssanamuoto oli silti äänteellisesti yhdenmukaisempi ’qağanğuz’ [kaqanquz], mutta yhtä kaikki sana käytössä koki eroosiota. Lopulta kulumassa iskostui termi ’qağauz’ [kaqauz].
Tämän seuraannon olisivat edelleen myöhemmät, turkkilaisperimää korostavat akateemikot omaksuneet teoretisoidessaan kansan muinaisia juuria. Tosin hahmotellun kielihistorian kiistää osaksi se, että varhaisturkin ’k/q’ liudentui oğuz-haarassa mykäksi ’ğ’-äänteeksi (Ibid., 96). Hyvä esimerkki tästä on nykyisen Turkin presidentin nimi. Erdoğan [Ærdo:ɑn] taltioi varhaisen kirjoitusmuodon muttei ääntämystä. Länsiturkkilaisten kielten foneettisen kehityksen lähempi selvittäminen saattaisikin valaista samoin gagauzien juuria. Huomionarvoista tässä viitekehyksessä on, että nimenomaan Turkki on vuodesta 1991 lähtien vahvasti tukenut ja rahoittanut gagauzikulttuurin elvyttämistä (Bejan 2022, 243–249). Suhteesta kertoo se, että Turkin Tasavallan 102-vuotispäivänä 29.10.2025 autonomia tervehti ”erityisellä lämmöllä ja kiitoksella” Istanbulia, joka ”on aina ollut läheinen” ja joka ”vastaisuudessakin antaa mittaamattoman panoksen Gagauzian kehittämiseen” (Гагаузия-Позд).
Toisin kuin aiemmin käsitellyt näkemykset, oğuz-selitysmalli sijoittaa gagauzien alkuperän verrattain myöhäisiin vaiheisiin. Yksinkertaistaen prosessi sijoittuisi täten 1000–1200-lukujen Dobrudžaan/Dobrogeaan. Tämän päivän nimin kyse on Silistran ja Dobritšan alueista Koillis-Bulgariassa sekä Constanţan ja Tulcean piireistä Mustanmeren rannalla Romaniassa. Tätä vihjasi myös museon henkilöstö. Kolmas koulukunta katsoo gagauzien periytyvän seldžukkiheimoista. Selvennykseksi kerrottakoon, että näihin lukeutuvat muun muassa petšenegit ja kumaanit.
Kolmas teoria saa merkittävää tukea siitä, että juuri näiden heimojen mukaisesti nykyinen Moldova ja Romanian itäosat tunnettiin sydänkeskiajan lähteissä. Tuolloisia termejä olivat muun muassa ’Patzinakia’ ja ’Cumania’. Näitä seurasi Muntenian ja Pohjois-Dobrudžan tataarivalloitus vuonna 1241. Se osaltaan muokkasi Dnestrin-Tonavan välimaaston etnistä rakennetta. Vasta 1300-luvun jälkipuoliskolla esiromanialaiset ruhtinaat yhtäältä lännessä karistivat unkarilaisten yliherruuden ja toisaalta idässä vakiinnuttivat valtapiirinsä Dnestr-joelle. Nämä muodostelmat tunnemme Valakian (Țara Românească) sekä Moldavian ruhtinaskuntina. (Lamminparras 2024, 109.)
On mahdollista arvioida, että sitä myöten kuin ottomaanivalta eteni Balkanilla, kristityt talonpojat pakenivat Valakiaan ja Moldaviaan. Esimerkiksi Bulgarian patriarkaatti hävisi pääkaupunki Veliko Tărnovon sortuessa liekkeihin vuonna 1393. Serbian patriarkaatti puolestaan lakkasi viranomaisten käskyllä vuonna 1459. (Ibid. 2022, 120.) Tässä katsannossa pakolaiset löysivät suojan Tonavan-varren itsenäisistä ruhtinaskunnista. Ottomaanien lopulta vuoden 1500 molemmin puolin alistaessa Valakian ja Moldavian vasalleikseen ympyrä sulkeutui. Dnestrin itäpuolista aroa vallitsivat Krimin tataarit, tavanomaisesti eriuskoisia raa’asti kohdellen. Sen sijaan ottomaanit osoittautuivat pragmaattisiksi hallitsijoiksi. Vastineeksi palveluksista ja veroista kristityt saivat mm. asumiseen ja uskonharjoitukseen liittyviä vapauksia. (Ibid., 119–120; ks. myös Langer 1950, 59–60.)
Kielellisesti olennaista on, että nämä tekijät yhdessä avautuvien mahdollisuuksien kanssa tarjosivat pontimen vaihtaa kieli turkkiin. Rajoitetussa määrin ratkaisu takasi yksilön oikeudet ja/mutta samalla ortodoksisuudessa pitäytymisen. Lähestymistavan suurin ongelma on, ettei ole löydetty tai säilynyt merkintöjä kristittyjen keskiaikaisesta, laajamittaisesta maahanmuutosta ruhtinaskuntiin. Tiedettävästi sellainen tapahtui vasta 1700- ja 1800-luvuilla, Venäjän asutuspolitiikan kannustamana.
Lähteet (8.12.2025):
Bejan, Ştefan (2022). Găgăuzii: origini, evoluţie şi aşezarea în sudul Basarabiei. Chişinău: Editura Arc.
Dulgheru, Valeriu (2018). Istoria Republicii Moldova. Chişinău: Tehnica-info.
Fairclough, Norman (1992). Discourse and Social Change. Cambridge: Polity Press.
Finna (2025). Haku 8.12.2025 termeillä ’Gagauz’ ja ’Gagauzia’ antaa yksinomaan turkin-, venäjän- ja englanninkielisiä teoksia; ruotsiksi tietokanta ei tunnista sanaa ’Gagauzien’.
Гагаузия-Ист (Портал Гагаузии, ei päivätty). История. https://www.gagauzia.md/ru/ato-gagauziya/istoriya.html.
Гагаузия-Позд (Поздравление по случаю 102-й годовщины со дня основания Турецкой Республики). 29.10.2025. https://www.gagauzia.md/ru/pozdravlenie-po-sluchayu-102-j-godovshhinyi-so-dnya-osnovaniya-tureczkoj-respubliki.html.
Golden, Peter (1992). An introduction to the history of the Turkic peoples: ethnogenesis and state formation in medieval and early modern Eurasia and the Middle East. Wiesbaden: Harrassowitz.
Lamminparras, Nico (2025). Blodig flyter Dnjestr. Kriget 1992 i Moldaviens & Transnistriens diskurser 30 år efteråt. Tiede ja ase, Vol 2024, Nro 82. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteiden seura, 192–222.
Lamminparras, Nico (2024). Putin’s implicit war history of the Russians by the Danube. Revista de Istorie Militară, 3–4/2024. Bucureşti: Institutul pentru studii politice de apărare și istorie militară (ISPAIM), 105–114.
Lamminparras, Nico (2022). Nimi maata pahentaa? Prespan sopimus ”Makedonian kysymyksen” jatkumona. Tiede ja ase, Vol 2021, Nro 79. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteiden seura, 107–145.
Lamminparras, Nico (2014). Mikä on Transnistria? Dnestrin moldovalaisen tasavallan synty ja nykypäivä. Pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Langer, William L. (1950). European Alliances & Alignments 1871–1890. New York: Random House.
Paradon, Murielle (2025). Élections législatives en Moldavie: un scrutin sur fond de soupçons d’ingérences russes. RFI, 28.9.2025. https://www.rfi.fr/fr/europe/20250927-%C3%A9lections-l%C3%A9gislatives-en-moldavie-un-scrutin-sur-fond-de-soup%C3%A7ons-d-ing%C3%A9rences-russes.
Raicu, Mircea (2014). Tendințele secesioniste din Republica Moldova: Referendumul din Găgăuzia – o nouă provocare la adresa Chișinăului. info-sud-est, 10.2.2014. https://www.info-sud-est.ro/tendintele-secesioniste-din-republica-moldova-referendumul-din-gagauzia-o-noua-provocare-la-adresa-chisinaului/.
Rainsford, Sarah (2025). Moldova holds key election as Russia’s shadow looms large. BBC, 27.9.2025. https://www.bbc.com/news/articles/c179z9d4vl1o.
Сергеев, А. (2015). Приднестровье сегодня: проблемы и перспективы жизнедеятельности. Москва: РИСИ.